Lentotoiminta alkoi

Oppilasasuntolamme katolta kävimme muutaman kerran ihailemassa tätä maisemaa kesäkuun kauniina päivinä. Kenttä oli siihen aikaan pelkkää "niittyä" eikä kiitoteitä ollut. Lentoonlähdöt ja laskeutumiset voitiin suorittaa aina vastatuuleen ja "lakanaa" saatiin miesvoimin siirrellä tuulen suunnan mukaan!

Tuolla katolla seisoessamme meidän mielemme täytti yksi ainoa ajatus: kunpa pääsisimme pian tuonne halleille ja lentokentälle ja sitten siihen elementtiin, taivaalle, pilviin, johon me kaikki niin palavasti halusimme.

...saatuamme kuukauden ajan meidän kaikkien asevelvollisten suomalaisten sotilaiden peruskoulutusta jalon maataistelukoulutuksen muodossa, meidät ylennettiin upseerioppilaiksi ja saimme vihdoin lisävarusteita eli lentohaalarit sekä muut asiaan kuuluvat vermeet ja rensselit. Pääsimme aloittamaan lento-opinnot.

Noina kesäpäivinä lennonjohtotornista avautui tällainen maisema meidän silmiemme eteen. Kuvitelkaa mielessänne samanmoinen määrä Stiguja ja Viimoja kuvasta oikealle (joukkoon mahtui kyllä muutama yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä Pyryjäkin, mutta niihin meillä ei ollut asiaa) seisomassa 1- ja 2-hallien edessä olevalla platalla.
Kenttä oli pelkkä muhkurainen, heinätuppaita työntävä niitty eli "kaaheen aakee laakee", mutta meidän silmissämme se oli toiveiden täyttymys. Horisontissa näkyy vielä heinää seipäillä ja muutama heinälatokin. Jotta meidät untuvikot, aloittelevat pilotit, olisi oikein helppo erottaa vanhemmista ja kokeneemmista Ikaroksen pojista, niin meidän piti ommella lentohaalariemme vasempaan hihaan, olkavarteen, oranssin värinen ankka! Se oli valmistettu koulukoneiden siipiverhoilussa käytetystä jäykäksi lakatusta kankaasta. Jokainen meistä teki parhaansa, että olisi mahdollisimman pian päässyt siitä eroon.

Elokuun 1. päivänä 12 tunnin alkeiskoulutuksen jälkeen allekirjoittanut sai lentää ensimmäisen yksinlennon – traditionaalinen punainen rätti Stigun (SZ-25) kannuksessa. Tuollaisen suorituksen jälkeen saimme suurta riemua tuntien ratkoa tuon oranssin ankan haalareistamme. Paremman univormun (lomapuvun) puseron hihaan sai sen jälkeen ommella alla kuvatun ”lentokoneen ohjaajaoppilaan hihamerkin”! Kaikki toiveeni ja unelmani olivat toteutuneet ja niinhän ne toteutuivat kaikilta kurssimme oppilailta näiden heinä-elokuisten päivien aikana.

" Vaikka puolustusvoimien sotilaskasvatuksen tavoitteena onkin tehdä asevelvollisista yleistaistelijoita, niin heidät pyritään kouluttamaan myös jollekin erikoisalalle. Tätä erikoisalaa osoittaa univormun hihaan kiinnitetty, tunnuskuviolla varustettu kangas ”kilpi”…se annetaan miehelle, jonka jatkuvan tarkkailun  alaisena on todettu saavuttaneen koulutustavoitteissa määritetyn tiedon ja taidon”: näin määrittelee Mitä-Missä-Milloin-tietokirja vuodelta 1958 tämän merkkiasian! Me olimme siis saavuttaneet nuo taidot ”jatkuvan tarkkailun alaisina!

Historiallista mielenkiintoa voi olla sillä, että edellä mainittu yksinlento-SZ-25’ni oli saapunut Saksasta Suomeen 13.8.1940. Se oli kärsinyt jos jonkinlaisia haavereita elinkaarensa aikana, mutta aina siitä oli kuitenkin saatu parsittua kokoon toimiva lentolaite! Se saavutti tiensä (?) – pitäisi kai sanoa ”taivaallisen vaelluksensa” – pään 30.8.1960 – siis miltei päivälleen 20 palvelusvuoden jälkeen – jolloin se lensi viimeisen lentonsa ja 3.11.1960 poistettiin virallisesti käytöstä. Sillä ehdittiin ilmavoimissa lentää 3 434 tuntia 20 minuuttia!

Tässä kuvassa lentoupseerioppilaat Karjalainen, Jaskanen ja Huttunen poseeraavat Suomen tasavallan ilmavoimien meille jakamissa uljaissa ”kesälentohaalareissa”, joissa oli ruosteen jälkiä, reikiä ja paikkoja –viimeksi mainittuja kaikissa muissakin vehkeissä (jopa Stigujemme siivissä, mutta niitä olikin helppo paikata kun ne kerran olivat kangasta!). Nahkaisissa lentohuuvissamme oli ”tekniikan viimeinen sana” koneen sisäisessä kommunikaatiossa = kumiletkut korvissa, jonka letkun toinen pää meni opettajan vastaavaan puhetorveen. Ei siinä yhteydenpidossa muuta elektroniikkaa tarvittu. Joskus kyllä sieltä letkun toisesta päästä - ensi lennoille aamuvarhaisella lähdettäessä - tosin tulvehti lievästi vanhan viinan vieno tuoksu. Muihin koneisiin tai maahan eli lennonjohtoon ei ollut siis minkäänlaista yhteyttä. Lentäminen tapahtui puhtaasti visuaalisissa oloissa (VFR:ssä) ja lentolupa sekä vastaavasti laskeutumislupa annettiin valomerkein tai hätätapauksessa laskeutumiskielto valoraketilla.

 Stieglitz FW ( Focke Wulff ) 44 J   

Tämä saksalainen alkeiskoulukone oli aivan mahtavan mukava, turvallinen ja helppo lentää. Siksi se kai oli alkeiskoulukoneeksi valittukin? Ensimmäiset Stigut tulivat Suomeen v. 1940. Stigun siipien kärkiväli oli 9 metriä, sen lentopaino oli 900 kg. Sen moottori oli 7-sylinterinen tähtimoottori, teholtaan 150 hv. Koneen huippunopeus oli 185 km/t ja matkalentonopeus 154 km/t. Laskunopeus oli vain 70-75 km/t eli se oli varsinainen leija! Koneella kesti nousta 1000 metriin 6,5 minuuttia ja lakikorkeus oli 4500 metriä. Kone haisi (=tuoksui?) juuri siltä miltä MEIDÄN mielestämme lentokoneen pitikin ”haista” eli liimalta, lakalta, rasvalta ja lentobensalta:
aito 2-tasoinen lentolaite, josta nykyinen lentäjäsukupolvi voi vain uneksia. Lähes parooni Richthofen-mallia!

 Viima II

Tämä 2-tasoinen, kotimainen lentokone oli omiaan hieman erilaiseen lentokoulutukseen. Siinä oli kuomu ja sillä pystyttiin suorittamaan ulkopuolista taitolentoa sekä opettelemaan mittarilentoa. Koneessa oli sama moottori kuin Stigussa, mutta koneen siipien kärkiväli oli hieman pitempi: 9,20 metriä. Huippunopeus oli sama kuin Stigussa, mutta matkalentonopeus hieman suurempi. Laskeutumisnopeus oli vieläkin pienempi eli vain 65 km/t. Lakikorkeus vain 3700 m ja toiminta-aika sama kuin Stigulla. Kaiken kaikkiaan perin mukava kone lentää ja talvisin hieman lämpimämpi kuin Stigu!

Yllä nähdään "työskentelytilamme". Vasemmalla Stigun ja oikealla Viiman ohjaamot. Me kutsuimme niitä lempeästi "toosiksi". Mittarien paljous ei todellakaan vielä päätä huimannut. Kangaspuiksikin muutamat kateelliset näitä kutsuivat?

Pilotin "vaihto vauhdissa": Seeve on lentotehtävänsä suorittanut, rullannut platalle ja kömpii toosasta. Aronen pujottautuu laskuvarjoonsa hypätäkseen toosaan ja noustakseen yläilmoihin omaa tehtäväänsä suorittamaan.Stigun takana näkyy muutama bensiinitynnyri ja käsipumpulla varustettu "pousari", josta saimme itse kukin tankata menovettä uljaisiin lentokoneisiimme toisenkin kerran Kauhavalla palvelumme aikana! Lentohaalarimme eivät todellakaan antaneet aihetta varsinaiseen tyylikkyydellä sprettailuun,mutta käytännöllisyys ennen kaikkea?

Kenttäpäivystystä hoitivat ne, jotka odottivat lentovuoroaan. Valoraketti- ja merkinanto-lyhtyvankkurit olivat aina jonkun päivystävän lennonopettajan valvonnassa. Tällä kertaa hän on vääpeli Aulis ”Aukki” Rosenlöf. Oppilaat vasemmalta: Pepe Tolla, Lenni Laakso, Matti ”Maca” Varkila, Reijo Virmavirta ja Masa Lampela.

Meidän lentohaalarimme olivat siis sanalla sanoen todella aivan surullisia ”riepuja”, mutta  lentopäähineet sentään olivat aitoa nahkaa kenties ensimmäisen maailmansodan ajoilta, lentolasit olivat välttämättömät sillä olivathan silloin lentämämme lentokoneet Stieglitz’ejä eli ohjaamo oli avoin niin että tuuli suhisi korvissa. Se kyllä toisaalta takasi hengitysilman runsashappisen raikkauden.

Oppilas Seeve suorittamassa varuskunnan yövartiointia - olihan keskikesä ja täysin valoisaa. Vartija on varustettu konepistoolilla ja täydellä panoslippaalla (mutta vyössä). Kuka lie ollut hereillä kuvaa ottamassa?
Vartiolenkki kulki pitkin kentän reunoja monien erilaisten lentokoneen romujen joukossa – tässä kuvassa näkyy ennen kaikkea Vihurien jätteitä.

Tällaistakin yleishyödyllistä puuhaa meille oppilaille oli keksitty lentämään opettelemisen lomassa.

Kukin meistä joutui vuorollaan toimimaan kurssin päivystäjänä. Matti Lampela: päivystäjän peltikilpi kaulassaan. Mihin lie kaihoisana tuijottaa? Kesäpuseromuotia parhaimmillaan – vasemmassa hihassa Matilla komeilee jo lento-oppilaan hihamerkki eli kuva on täytynyt ottaa joskus elokuussa 1956. Oikealla lentoupseerioppilaat Lare Karjalainen ja Eero Jaskanen esittelevät rentoa kesäpuseromuotia oppilasasuntolan pihalla. Muuten siis täydellinen asu, mutta vyö vain puuttuu sekä kesäsuikka! Ovat herrat niin sliipattuja, että taitaa olla lomille tai tansseihin lähtö edessä? Kiinnittäkää huomioita herrojen kauluksien alta pilkottavaan valkoista muovia olevaan ikkunoiden tiivistysnauhaan, josta sai tyylikkään valkoista paidankaulusta muistuttavan - helposti puhtaana pidettävän tyylieffektin! Viritys ei kyllä ollut kesäkuumalla kovin miellyttävä, mutta mitäpä ei nuori pilotti tekisi mukavuutensakin kustannuksella saadakseen viehkomman sukupuolen ihailevat katseet kohdistumaan itseensä?

Oppilasaikanamme kadetti Matti "Tyy" Tiainen teki 17.8.1956 onnistuneen (?) pakkolaskun perunamaalle kentän tuntumaan eli sotapesän, oppilasrakennuksen ja aliupseerikerhon välisen maantien varteen. Onneksi, sillä jos hän yritti kentälle, kuten varmaan teki, ja jos olisi päässyt hieman pitemmälle niin olisi törmännyt koulutusosaston rakennuksen vähemmän joustavaan kiviseinään!
Tämän kaputin syy oli moottorihäiriö (=vettä kaasuttajassa). Kone oli PY-19. Matti selvisi aivan naarmuitta, mutta aika multainen hän oli kömpiessään koneesta. Pyryn toosakin oli puolillaan perunoita

Me emme saaneet lentää Pyry-harjoitus-hävittäjällä, sillä niitä ei ollut enää kovin monta jäljellä. Niiden käyttö oli silloin enää kadettien yksinoikeus. Kyllä he niitä sitten tuhosivatkin. Kone ei ollut näet kovin helppo lennettävä. Tässä kuvassa jälleen yksi meidän oppilasaikanamme laskeutuessa sattunut virhe, jonka seurauksena virtaus siivestä irtosi. Tässä tulos: PY-11:n loppu.

Perussyy oli kuitenkin moottorin pysähtyminen (tässäkin vettä kaasuttajassa). Kadetti Erkki Parviainen selvisi kuin ihmeen kaupalla naarmuitta näinkin näyttävästä kuperkeikasta. Lähes paikalla olleet eivät kuulemma olleet nähneet kenenkään tulleen niin liukkaasti toosasta ulos kuin mitä Erkki teki! Suoritus sinänsä.

Hyytis-Jussi ruokailemassa kanssamme ampumaradalla oppilasaikanamme. Silloinkaan emme valitettavasti voineet lentää aivan koko aikaa, vaan meitä koulutettiin varmuuden vuoksi ”yleistaistelijoiksi” eli pääsimme aina silloin tällöin ampumaan ihan oikeilla kivääreillä, Pystykorvilla.

Ja tämän lisäksi oli vielä niitä inhottuja tymäpäiviäkin , jolloin istuttiin luennoilla, koska "variksetkin kulkivat polvillaan" eli lentotoiminta oli mahdotonta matalien pilvien ja sumun takia.

Osa ruokittavista tarkka-ampujista on asettunut kivääriradan ammuntarakennuksen portaille nauttimaan papusoppa-annostaan. Kuvasta tunnistaa ainakin Osmo ”Osi” Kopposen, Pentti Helinin, Heikki Vuorimaan, Aki Koistisen ja Lare Karjalaisen.	Työskentelyä tauluhaudassa. Puhelin kourassaan tuloksia raportoimassa Heikki Vuorimaa, Callu Wahlroos paikkaa taustalla toista taulua, edessä oikealla Pera Seeve nuolee jälkiruoakseen maukasta paikkalappua

.

Lentotoiminnassa on aina riskinsä, Niinpä meidänkin oppilasaikanamme sattui pieniä haavereita, joista pahin sattui lokakuun 30. päivänä 1956 kun kurssimme lensi yölento-harjoituksiaan. Paavo Nieminen onnistui laskemaan hieman lyhyeksi, jolloin hän osui kentän reunassa kasvaviin pajupuskiin ja sen jälkeen perunapellon aitaan, mutta päätyi onneksi oikein päin lentokentän puolelle, mutta kyllähän se kone hieman siinä rakenteellisesti kärsi. Pilotti selvisi pelkällä säikähdyksellä. Konekorjaamolla riitti taas paikkaamista, mutta kyllä tästäkin vielä kelpo lentolaite saatiin kursittua kasaan?

Jo ennen lumia alkoivat pakkaset Kauhavalla ja kesähaalarit saatiin vaihtaa talvihaalareihin. Eipä niidenkään tyylikkyydessä paljon hurraamista ollut. Olivat aika kaukana muodin viimeisimmistä linjoista, mutta kyllä niissäkin tarkeni avokoneilla lennettäessä. Kuvassa oppilas Reijo Virmavirta poseeraa Viiman pyrstön vierellä. Kyllähän laskuvarjo olisi hieman kokonaisuutta kohentanut, mutta ei sitäkään onneksi aina tarvinnut kantaa. Ahterin alla keikkuva paketti ei näet tehnyt liikkumista kovinkaan mukavaksi.

Talvella lennettiin suksilla varustetuilla Stiguilla. Otimme joskus kuvia toinen toisistamme ”puljalennoilla”, vaikkemme sinänsä ”koulutuksen siinä vaiheessa” virallisesti muodostelmalentoja harjoitelleetkaan. Ja olikohan se ”ilmakuvauskaan” nyt aivan sallittua? Jännää se kuitenkin oli ja pientä jännitystähän me sen ikäisinä tietysti kaipasimme, emmehän me muuten olisi ilmavoimiin pyrkineetkään!

Kokelasvaiheessa kai olisimme oikein luvan kanssa saaneet hiukan harjoitella pari- tai parvilentoa, mutta silloinhan eivät lentotunnit siihenkään riittäneet. Tosin tässä oppilasvaiheessahan emme sitä voineet aavistaa. Nyt jälkikäteen voimme vain nauttia siitä muistosta, että edes hiukan salaa ehdimme ottaa siitäkin tuntumaa?

Eturivissä vasemmalta: Vääpeli Jussi Hyytinen, sitten erilaisin kiuluin ja pystein palkitut oppilaat Pertti Nykänen, Pentti Helin, Matti Lampela ja Timo Hartta, sitten kurssimme johtaja, kapteeni Onni Helppi, yliluutnantti Vilho ”Ville” Heikkinen ja ylivääpeli Aulis ”Aukki” Rosenlöf.
Toisessa rivissä: Ylivääpeli Aimo ”Ami” Gerdt, vääpeli Seppo Kärkkäinen, lentomestari Paavo Koskela, ylikersantti Ahti Hyytinen (kurssimme vääpelin poika), ylikersantti Aimo ”Api” Allinen, kapteeni Erkki "Rommel" Harju, vääpeli Juha Pulkkinen, yliluutnantti Börje Sjögren ja ylivääpeli Eero ”Ville” Lajunen.

Viimeisenä sunnuntaina eli 5.2.1957 juuri kun meidät oli ylennetty kokelaiksi ja olimme viettäneet edellisenä iltana läksiäisiä upseerikerholla, niin Pepe Nykänen ja Pera Seeve saivat jollakin kumman konstilla kinuttua itselleen viimeiset tiimat Kauhavalla. Lentopäiväkirjan mukaan Pepe sai lentää ensin 30 minuuttia taitolentoa tyhjällä taivaalla ja heti perään Pera sai samanlaisen 30 minuutin taitolentokeikan. Lensimme VI-16:lla vaikka tämä kuva onkin otettu VI-23:n vieressä

muistoksi viimeisistä hetkistä Kauhavalla! Seuraavana päivinä lähdimme lennostoihin ja laivuekoulutukseen - välissä oli kuitenkin parin päivän kotiloma.